Toivo Gideon Tuhkasen (1877-1957) elämää käsittelevä artikkeli on aiemmin julkaistu teoksessa Lääkäri, lukkari, talonpoika, duunari. Lukuja suomalaisten historiaan. Toim. Vuokko Aromaa, Otava 1996, s. 272-290. Kirjassa joukko historiantutkijoita pohtii mikrohistorian suhdetta dokumentaariseen ja fiktiiviseen historiankirjoitukseen. Blogiin siirron yhteydessä alkuperäistä artikkelia on muokattu 2015 ja tarkennettu 2024. Artikkelissa käytettyä kuvitusta on julkaisuoikeudellista syistä ja korvattu kirjoittajan kotialbumin kuvilla. 
____________________________________________________________________________

Toivo Tuhkanen 1950-luvulla.

Pensselinvetoja

taidemaalari Toivo Gideon Tuhkasen elämästä vuosina 1877-1957

Totti Tuhkanen

Toivo Gideon Tuhkanen kuului siihen Suomen kuvataiteen suureen ikäluokkaan, joka täytti koulut ja taidemarkkinat vuosisadan vaihteessa. Hän syntyi 1877 Jalasjärvellä. Kouluvuosina Hämeenlinnan lyseossa tulivat tutuiksi monet myöhemmät ammattitoverit. 12-vuotiaana Toivo alkoi puhua kuvataiteilijan urasta. Jätettyään oppikoulun kesken hän pyrki Suomen Taideyhdistyksen Helsingin piirustuskouluun vuonna 1897.

Opettajaseminaaria johtava isä ajatteli Toivon jatkavan työtään kansansivistäjänä. Vuosikymmenet Toivo työskentelikin rinnakkain taiteilijana ja opettajana. Ammattieettisin perustein hän vastusti hanakasti sitä 1800-luvulta periytyvää hyötyajattelua, että koulujen taitoaineiden tehtävänä oli ensisijaisesti luoda valmiuksia teknisten alojen ja käsiteollisuuden tehtäviin. Tuhkasta kiinnosti taideopetuksen teoria ja lapsen eri ikäkausille ominaiset tavat hahmottaa ympäristöä. Hän kehitti omaa opetusmenetelmää, joka perustui muistinvaraiseen mielikuvapiirtämiseen.

Urallaan Toivo Gideon ei toiminut pääkaupungin taiteilijaryhmissä, mutta tunsi kaikki ja osallistui Suomen taiteilijaseuran näyttelyihin asuessaan Helsingissä yli 40 vuotta. Vannoutuneena ulkoilmamaalarina hän samoili koulupäivien jälkeen Vantaajoen rannoilla ja tallensi veden ja kallioiden värejä. Kesät menivät  Oulujärven, Vuokatin ja Kolin maisemissa.

T.G.T-nen: Kevätjäitä Vantaajoessa.

Toivo aloitti graafikkona. 1890-luvulla hän sai piirrettäväkseen ensimmäiset kuvitukset isänsä J. H. Tuhkasen oppikirjoihin. Seuraavalla vuosikymmenellä hän maalasi Oulujokivarressa suuria koskimaisemia tervansoutajineen. 1910-luvulta alkaen siirtyivät kainuulaisten työmiesten ja emäntien kasvonpiirteet useiden alttaritaulujen kuvagalleriaan. Tuhkasta kiehtoi ihmisen eetoksen kuvaaminen. 1930-luvulla muotokuvat täyttivät hänen tilausvihkonsa.

Modernismista käytävää keskustelua Toivo seurasi ruotsalaisen ja saksalaisen taidelehdistön kautta. Hän ei kokenut esittävyyden tuolle puolen meneviä tavoitteita omikseen. Vuosisadan vaihteen ulkoilmamaalareiden vaikutuspiirissä kasvaneena hän piti suoran luontosuhteen merkitystä keskeisenä.

Löydettyään 1903 'Toscanan suoran valon' Tuhkanen harrasti loppuelämänsä ajan ulkoilmamaalausta kaikissa olosuhteissa. Myös kesän kirkkaimpina hellepäivinä, joita kollegat pitivät värien käyttelylle mahdottomina. Talvella hän istahti susiturkissaan hankeen ja ryhtyi maalaamaan, kun löysi sopivan näkymän. Jäätyään kuvaamataidon lehtorin tehtävistä eläkkeelle Toivo Gideon Tuhkanen muutti pysyvästi kesäkotiinsa Paltaniemen Hövelöön. Alttaritauluja ja kainuulaisia maisemia hän maalasi vielä 17 vuotta, viimeisiin elinpäiviinsä saakka.

1. Ensimmäinen päivä taiteilijana

Iloinen joukko Suomen Taideakatemian piirustuskoulun oppilaita ja nuoria taiteilijoita ylittää Aleksanterinkadun. Kärjessä harppoo Evert Roos käsipuolessaan Hilda Flodin. Perässä seuraavat Antti Favén, Alpo Sailo ja Toivo Gideon Tuhkanen. Alpo ja Toivo ovat luokkatovereita Hämeenlinnan lyseosta. Heille tämä vuoden 1902 näyttely on ensimmäisiä askeleita yleisön tietoisuuteen. Kritiikin iskuja, kuin myös teosten ostotarjouksia odotetaan. 

Jalkakäytävän tukkivat halkokuormalla lastatut hevoskärryt ja ryhmän on pysähdyttävä. Sailo ja Tuhkanen käyttävät hetken hyvästelläkseen muut. Miehiä odottaa yhteinen kotimatka Hämeenlinnaan. Juna lähtee kuluttua ja pakaasit pitää noutaa asunnolta. Kaikki muu on jo valmista.

Vas. Jalmari Ruokokosken luonnehdinta taiteilijatovereistaan William Lönnbergistä ja
Toivo Gideon Tuhkasesta 1909. Oikealla Toivon studiokuva Piirustuskouluvuosien päättyessä.

Junamatkalla Tuhkanen kirjoittaa muistiinpanoja opiskeluvuosista. Piirustuskoulu on nyt käyty. Omia töitä on esillä kansallisessa vuosinäyttelyssä. Vastapäätä torkkuva Sailo on myös päättänyt opintonsa Ateneumissa ja työnsä Gallénin yksityisoppilaana ja avustajana. Kumpikin nuorukainen on uransa tärkeimmässä tienhaarassa, mutta koulu ei juuri ole tukea valintoihin tarjonnut.

”Kun ajattelen koulua, muistan lähinnä Helene Schjerfbeckin tunnit ja hänen kärsivän hahmonsa Ateneumin portaissa – siksi tie taiteen temppeliin näyttää piinalliselta”, kirjoittaa Tuhkanen vahakantiseen vihkoonsa. Unohtuu sitten tuijottamaan ikkunan ohi valuvaa peltomaisemaa. Hän ei miettii ristiriitaa kahden kutsumuksen, taiteilijan ja opettajan, välillä. Kumpi on oma, kumpi annettu? Jatko-opintoihin saatu stipendi siirtää ratkaisua tuonnemmaksi.

2. Seikkailu Firenzessä

Vastaparkittu nahka tuoksuu täällä samalle kuin Hämeenlinnassa, miettii Toivo. Aurinko on vasta noussut itäisten kukkuloiden ylle, mutta hän on koputtanut jo usean pensionaatin ja sairaalan ovea. Suuta kuivaa. Toukokuussa ei katujen kuumuus enää hellitä yölläkään. 

Huilatessaan Santa Crocen portaalla Tuhkanen irvistää Dantelle. Veistoksen kasvoilla hän tunnistaa oman  turhautuneisuutensa: yhtä helvettiä tämä haamujen metsästys! Torin ylittää naudan vuotia kantava munkki, joka katoaa kirkon seinustaa sivukujalle. Peremmällä on tunnettu nahkaverstas.

Kolme vuotta Toivo Tuhkanen on kaivannut paluuta Firenzeen. Stipendimatka tänne vuonna 1903 muutti hänen taidekäsityksensä. Nyt hän on tullut Wilhelmina Larsonin pyynnöstä etsimään koulutoveriaan, runoilija Karl Gustaf Larsonia. Kotimaan lehdistössä on kiertänyt huhu runoilijan kuolemasta. Tai joutumisesta vaikeuksiin, kun yhteydenpito kotimaahan on katkennut. Taiteilijaystäviltä on kuitenkin saatu tiedonmurusia, että Larin-Kyösti elää, mutta voi huonosti. Ensisijainen neuvo on etsiä häntä sairaaloista. 

Muutamissa niistä ruokapaikoista, joista Aho, Leino, Thesleff ja muut suomalaiset taiteilijat ovat suosineet, arvellaan Larssonin ehkä poikenneen. Varmaa tietoa ei ole. Maija Halonen on lähettänyt ennakkoviestin Toivon saapumisesta Larsonin aiemmin varaamaan osoitteeseen, mutta runoilijaa ei sieltä löydy. Toivolla on suunnitelma tavata Ingeborg von Alfthan, suomenruotsalainen runoilija, joka on Larin-Kyöstin luottoystävä ja asuu kaupungissa. Mutta Alfthan on muuttanut.

Lopulta tuloksekas on Halosten "kaikenvaruiksi-vihje" tavoitella firenzeläistynyttä Filippaeuksen perhettä, jolla on kontakteja kaupungin taideyhteisöön. Tämän yhteydenoton Tuhkanen on kuvannut kirjeessä Larin-Kyöstistä elämäkerran kirjoittaneelle Eino Salokkaalle (SKS:n arkistossa).

"Otin hevosen ja ajoin portille. Soitin kelloa, ja eikös ollut sattuma, että portin avasi nti. Filippaeus. Selitin asiani ja sain vastaukseksi: ”Tulkaa meille klo 5 päivälliselle --- saatte tutustua Firenzen taiteilijapiiriin. Tänne saapuu mm. Suomi-ystävä prof. Lefongs, ja hän varmasti ihastuu, kun saa puhua suomea!”

Vilkkaan päivällistapaamisen jälkeen Ottilia Filippaeus, Ingeborg von Alfthan – jonka Toivo näin tapaa – sekä professori L. lähtevät Tuhkasen kanssa Santa Maria Novellan sairashuoneelle, minne Larsonin arvellaan päätyneen. Paikalla on huono maine. Väitettään, että sinne potilaaksi joutunut ei palaa hengissä, sillä sairaala pidättää menehtyneiden potilaiden varat. Seurue löytää Larssonin, aloittaa neuvottelut ja saa kolmannella käynnillä runoilijan mukaansa. Potilaskokemuksensa Larin-Kyösti ikuistaa myöhemmin runoon MORTO A DI:

        Mun vuoteeni jalkopäässä / on tahrainen sinkkitaulu /
        ja kirjoitus, koska ma synnyin / ja toimeni: kynä ja laulu!
        Sen piirsi saastainen sormi, / ei rakkaus johtanut kättä /
        vaan julkea elämän pilkka, / è morto on täyttämättä.

        Lie kaikki kuin säännöt määrää, / ne hoitaja täyttää tarkkaan, /
        kun joku kammioon kuolee, / hän nostaa kolme markkaa.
        Oo huoleti, toivosi täyttyy, / saat kohta jo sulkaasi käyttää, /
        niin kirjoitustaitosi eistyy, / saat kuolinpäiväni täyttää.

        Näen rohdoista löyhkäävät sormes, / sa naurat kun julkea portto, /
        kuin tärkeät säännöt määrää / sä tauluun piirrät: è morto ..!
        Hän kuitilla rahansa nostaa, oi, elämän murhepilaa! /
        Mies ruumiini paarille heittää, / chiantia krouvissa tilaa.

Kadonnut toveri on löytynyt ja hyvät uutiset on lähetetty äiti Wilhelminalle Hämeenlinnaan. Seuraavat päivät Filippaeusten vuoristohuvilassa keskellä viinitarhoja olisivat Toivon mielestä täydellisen ihania, ellei Larin-Kyöstiä piinaisi vahvat pelkotilat. Kuten tunne, että ruoka on myrkytettyä. Poikettaessa ravintolaan hän rohkenee syödä vain Toivon aloittamista aterioista. 

Paluumatkalle Suomeen lähtee Kyöstin ja Toivon tueksi Ingeborg von Alfthan. Tämä kosmopoliitti pelastaa hankkeen jo Innsbruckissa, missä asemapoliisi pidättää Kyöstin humalpäisyydestä. Ingeborg neuvottelee toipilaan takaisin junaan. Seuraava synkkä välikohtaus on Kyöstin hirttäytymisyritys junan vessassa. Tulomatkalla puhjennut psykoosi uusiutuu junassa. Toivo kutsuu konduktöörin avamaan lukon, ja tilanne raukeaa. Kiskojen kolke saa kolkon sävyn. Vielä kerran, Wellamo-laivalla Räävelistä Helsinkiin, käyvät koulukaverukset painiotteluun, kun Kyösti yrittää hypätä Itämereen ja Toivo estää aikeen. Helsingin satamassa heitä odottaa Kyöstin pikkusisko Maria. Runoilija pääsee hoitoon ja kotiin. 

Inhimillisesti ja kirjallisuushistoriallisesti arvokas on se käänne, minkä Larin-Kyöstin elämänkaari saa tämän toukokuisen harharetken jälkeen. Pelastumistaan "tuonelan varjoista autuuden aurinkoon" hän käsittelee samana vuonna valmistuvassa uninäytelmässä Ad astra, sekä Toivolle omistamassaan runossa ’Sairashuoneen portilla’, joka sisältyy runokokoelmaan Vaeltaja (1908).

"Noinko se meni?" miettii Toivo tutkiessaan Doren puupiirroksia helvetistä, kiirastulesta ja paratiisista. Danten Divina Commedia on auki hänen työpöydällään ja lukulampun valo on lämmin.

3. Taiteilijan työpaja

”Sellainenkin on olemassa – ehkä monen tietämättä – täällä meidän saloisen Kainuumme keskellä. Tarkoitan Toivo Tuhkasen atelieria Toivolahdessa, Rehjassa. Siellä huvilamalliin rakennetun kolmikerroksisen hirsirakennuksen toisessa kerroksessa, rakennusta ympäröivän pitkän koivikon latvojen tasalla, on tämä pienoinen taiteen ja taiteilijan pyhäkkö. Nautinto on sinne pistäytyä tavallisen ihmisenkin, joka ei paljon taiteesta ymmärrä. Varsinkin jos onnistuu sinne pääsemään taiteilijan itsensä opastamana, niin kuin tämän kirjoittajalla oli onni päästä.

Ensiksi kiinnittävät huomiota suuret, melkein seinän korkuiset öljymaalaukset, joissa ihmiset ja eläimetkin, missä niitä on, ovat kuvatut melkein luonnollisessa koossa. Nämä taulut ovat alttaritauluja tai niiden harjoitelmia. Yksi näistä, jossa kuvataan Jeesus lapsi kehdossa, äitinsä vaalimana, virsujalkaisten suomalaisten paimenien ympäröimänä, kuuluu olevan ensimmäinen harjoitelma Tyrnävän kirkon alttaritaulusta, joka on paikoillaan Tyrnävän kirkossa. Kaksi yhtä suurta tekeillä olevaa taulua ovat Kalajoen kirkon alttaritaulut. Kalajoen temppelissä kuuluu ennestään olevan Kristuksen ylösnousemusta kuvaava alttaritaulu, jonka lisäksi ovat seurakuntalaiset päättäneet tilata kirkkoonsa kaksi aiheeltaan entiseen liittyvää taulua…

Näiden alttaritauluteosten lisäksi on atelierissa seinät täynnä seutumme luontoa ja elämää kuvaavia öljymaalauksia  sekä useita muotokuviakin. Siellä on kuvattuna Toivolahden ihanoita rantaseutuja eri vuodenaikoina ja erilaisissa valaistuksissa, suurenmoinen näköala Vuokatilta ilta auringon mailleen painuessa, palava tervahauta, tervansoutajia ja koskien laskijoita y.m. y.m. kaikkea mihin taiteilijan silmä on kiintynyt.

Jokseenkin kaikki mitä taiteilija on kuvannut, on hän kuvannut öljyväreillä. Vesivärimaalauksia (akvarelleja) ei atelierissa juuri näkynyt. Sitä kuvaamistapaa ei taiteilija näy suosivan. Lopuksi mainittakoon, että nykyään on taiteilija Tuhkasella taideoppilaana atelierissaan nti Rechard[t] Paltamosta, jota paitsi hän antaa opetusta piirustuksesta täkäläisillä kiertokouluopettajien kursseilla.” [Kaikuja Kajaanista 27.7.1909 sekä Uusi Suometar 30.7.1909.]

Toivon ja Martan kihlajaiskuva Rehjan saaren ateljeesta syyskesällä 1909. Lienee meneillään sormusten 

nimettömään pujotus. 

Taustalla suomalaiseen maisemaan sijoitetut alttaritaulut "Paimenten kumarrus" Tyrnävän kirkkoon ja 

"Tuhlaajapoika" Kalajoen kirkkoon sekä muutamia tervansoutuaiheisia maalauksia Oulujoen varsilta. 

Kansansivistysaate teki läpimurtonsa Suomessa 1900-luvun alussa. Kun J. H. Tuhkanen järjesti Kainuussa kuusi viikkoa kestävät kasvatusopilliset kesäkurssit kiertokouluseminaariin hakeutuville opiskelijoille ja taitojaan syventäville opettajille kesinä 1908 ja 1909, Toivo opetti seminaarilaisille kuvaamataitoa. 

Vuoden 1909 kurssille pyrki peräti 85 opiskelijaa. Heistä alle puolet mahtui mukaan. Kurssitilojen täyttymisestä huolimatta Toivo laittoi paikallislehteen ilmoituksen, että tarjoaa öljyvärimaalauksen opetusta Rehjan ateljeessa myös yksityisoppilaille. 

Mainos tavoitti yhden oppilaan, neiti Martta Rechardtin Paltaniemeltä. Neidon, joka pikku tytöstä alkaen oli täyttänyt kaikki saatavilla olevat piirtopinnat luonnostelmillaan, kuten hänen Maria-sisarensa muisteli. Luomisen liekki paloi Martassa kuumana.

Martan isä Fredrik Rechardt oli kansansivistysaatteen lävistämä teologi ja koulumies. Fredrik toimi kotikylän kansakoulun johtokunnassa. Kirkkoherran työn ohessa hän opetti uskontoa alakoululaisille Kajaanissa. Fredrikin puheenparsi taisi olla hieman 'akateeminen', koska Eino Leino arvioi Elämäni kuvakirjassa (luvussa 13), että "Epäilemättä oli hänen opetuksensa sekä hienoa että hiottua, mutta hänen koko kehityskantansa samoin kuin hänen evankelisesti lempeä uskontunnustuksensa oli aivan liian ylhäinen meille tenaville." 

Kutsumuksensa ytimessä Fredrik Rechardt paistatteli järjestäessään seemiläisten kielten opetusta teologian opiskelijoille Paltamon korpiakatemiassaan. Kursseilla tehtiin puolikas päivä töitä pappilan juurikaspelloilla - Fredrik oli innokas viljelykasvien jalostaja. Toinen puoli päivää istuttiin eri kielisten tekstien ääressä. Edellinen työ kuittasi oppilaiden kurssimaksut, jälkimmäinen tarjosi korpiseurakunnan paimenelle myös mahdollisuuden haastaa ratkaisujaan niissä suomennoksissa, jota oli tekemässä Raamatunkäännöskomitealle. Pappilan kurkihirteen on jäänyt opiskelijan kaivertama teksti "Cives academiae Paltamoensis" muistoksi näistä kesäpäivistä sanskriitin, arabian, heprean, kreikan ja latinan kieliopintojen ja kotikielisen sananjulistuksen parissa. Jo 1870-luvulla Pohjanmaalla toimiessaan Rechardt oli tarjonnut Helsingin yliopiston opintovaatimusten mukaista kieltenopetusta "Rantsilan Akatemiassaan".

Fredrikillä, Juho Heikillä ja Toivolla oli missiona jokaisella omat "akatemiansa" ja tavoitteensa. 

Toivolle vuosi 1909 ja Martan kohtaaminen oli onnellinen käännekohta, joka näytti suunnan seuraaville vuosikymmenille. Martta ja Toivo ja kihlautuivat elokuussa. Joulukuussa Toivo sai piirustuksen ja kaunokirjoituksen lehtorin viran Helsingin Suomalaisesta Normaalilyseosta. 

Samaan aikaan teosmyynti muodostui monista pienistä puroista. Kuten Suomen Taiteilijaseuran hankinnoista jouluarpajaisiin, tai taidekauppias Berndt Kahlrothin hankinnoista myyntikokoelmaan, jota mainostettiin maan kaikissa suuremmissa lehdissä. Tärkeää oli olla mukana oikeilla listoilla.

Suomen Virallisen Lehden ilmoitus virkaan valinnasta, sekä Suomen Taitelijaseuran ja Berndt Viktor Kahlrothin taideteoskaupan ilmoitukset loppuvuodesta 1909. Ilmoitukset loivat tilannekuvaa markkinoiden suhdanteista.

Kirjeet kulkivat tiuhaan Helsingin ja Paltaniemen välillä. Avioiduttuaan tammikuussa 1911 nuoripari perusti kodin Arkadiankadulle. Martta jatkoi taideopintojaan Helsingin yliopiston piirustussalilla. Kotona pariskunta teki työtä yhdessä niin tiiviisti, että ilmaisukielikin muodostui yhteiseksi. Myöhemmin joidenkin teosten alkuunpanijaa oli vaikea tunnistaa. 

Kahvin tuoksuinen kuva Arkadiankadulta. Seinällä Martan isän muotokuva. 
Oik. Juho-isä evästi nuoria elontielle hääpuheella, jolla oli mittaa 34 sivua. 

4. Lehtori Skille

Perheen elämä kiinnittyi talvet Helsinkiin ja kesät Hämeeseen ja Kainuuseen. Luonnosta hurmaantuvia maalausretkiä Toivo teki voimakaspiirteisiin maisemiin Kolille ja Turunmaan saaristoon. Teoksillaan hän osallistui myös näyttelyyn Turussa. Kiinnostus omaleimaisiin maisematyyppeihin oli edellisen vuosikymmenen perua, kun Toivo sai graafisilla töillään kuvittaa isänsä julkaiseman Suomen maantieteen oppikirjan.

Avioliiton ensi vuosina Euroopan sulki ja mylläsi ensimmäinen maailmansota. Sodan varjo ei kuitenkaan ulottunut Toivon valokuvina ja guasseina tallentamiin tunnelmiin noilta vuosilta. Kesät Martan laajassa sukulais- ja ystäväpiirissä Paltaniemellä henkivät toimeliasta hyvinvointia. Ydinperheen tukikohtia olivat myös Toivolahden ateljee Rehjan saaressa sekä kesätupa merellisen Ärjänselän rannalla Koutaniemellä. Sinne oli mentävä purjehtien tai soutaen. Martan siskon vuokrattua Hövelön 1908 paikka tuli entistä tutummaksi, ja hankittiin Tuhkasen perheen ateljeekodiksi vuonna 1922.

.

Ylh.vas: Toivon oppikirjakuvitusta: savolainen maisematyyppi.

Ylh.oik: Isoäiti Hilda ohjaa Utu-purren kotilahteen. Kyydissä Martta ja Laila-tytär.

Kes.vas: sisarukset Emil, Maria, Martti ja Martta, taustalla isä Fredrik.

Kes.oik: Maria saattelee sukulaisia Tähtilaivaan Hövelön rannassa.

Alh.vas: Lailan (heinäkuvolla) intialaiset kirjeenvaihtokaverit tutustuvat suomalaisiin lehmiin.

Alh.oik: Leppoista kesätunnelmaa Hövelön rantapihalla. Taustalla Leinon Sininen silta ja uimakoppi.

Kuin ukkospilvi pimentää taivaan, muuttui arjen yleistunnelma jyrkästi kansalaissodan syttyessä. Toivon isä kirjoittaa Hämeenlinnasta, että räjähdys paiskasi kodin ikkunat sisään kaupungin valtauksen yhteydessä. Helsingissä ruokakauppojen hyllyt tyhjenevät. Martta saa paketillisen ruisjauhoja Paltaniemeltä. Osan jauhoista hän takavarikon pelossa kätkee tyttärien mollamaijoihin. Lopulta Martta vie lapset Kainuuseen, missä elämä on ulkoisesti vakaata. 

Tammikuussa 1918 Elintarvikehallituksen kiertokirjeessä tiedotetaan, että ruokapula on monilla paikkakunnilla aiheuttanut jo kuolemantapauksia. Tästä johtuen on varauduttava uusiin levottomuuksiin. Helmikuussa pääkaupungin kaduilla alkaa ammuskelu. Martta sairastuu espanjantautiin, mutta synnyttää terveen kolmannen lapsensa Toivo Kalevin lokakuussa 1918.

Monet edelliset vuodet Toivo miettii, miksei ole liittynyt jompaan kumpaan rintamaan, sillä sitoutumattoman siviilin elämä on päivittäistä kujanjuoksua Helsingissä. Yrjönkadulla tuttu naapuri tuuppaa Toivoa kiväärillä rintaan ja kysyy:

— Taiteilija vai maalari?
— Maalari!

Oikea vastaus. Vahva käsi antaa aseen vaipua. Maalari saa tällä kertaa mennä. Toivo kiirehtii kouluun, missä hänellä on piirustusluokan yhteydessä ateljee.

*

"— Kyllä nuo Norssin pojat ovat fiiniä poikia!" huikkaa Toivo vaimolleen keittiön raollaan olevasta ikkunasta. Huvilan seinät on lumettu ikkunoiden alapienoihin, ja tähtien syttyessä kinos hehkuu sinipunervana. On tammikuu ja vartin yli viisi. Noidannuoli on iskenyt lehtorin lonkkaan kesken koulupäivän ja pojat ovat kantaneet hänet ensin päärautatieasemalle ja saatelleet kotipihaan. 

Arjen elämänrytmi on tiivis ja säännönmukainen. Kuutena päivänä viikossa juna tuo lehtori Tuhkasen ja kolmesataa muuta virkamiestä Helsingistä Oulunkylään klo 17. Päivällisen jälkeen hän asettuu sohvalle ja torkahtaa sanomalehden ääreen. Seitsemältä hän nousee ylös, istuu kirjoittamaan seuraavan päivän oppituntien muistiinpanot tai vääntää päivänvalolamput palamaan. Toisinaan hän lähtee maalaustelineen äärestä aamulla suoraan kouluun, kun työvire on ollut hyvä. Edelleen toinen ateljee on Normaalikoulun piirustusluokassa, toinen kotona. Eletään vuotta 1927.

Vas. "Rakkain tervehdys. Otettu viime sunnuntaina kotinurkassa. 6/9 1922." 
Kuvassa Laila, Toivo, Toini, Kalevi sekä Martta sylissään Martti Oulunkylän kodin puutarhassa. 

                                             Oik. Martta puolisonsa maalaamassa muotokuvassa samoihin aikoihin.

     

Anekdootteja näistä Toivon ruuhkavuosista kertoo Antero Manninen teoksessaan Hyväonnisen miehen muistikuvia (1984): ”– Skille hääri joukossamme koko koulun ajan. Hän on jäänyt mieleeni taiteilijatemperamentin omaavana, herkästi innostuvana ja kiivastuvanakin, mutta pohjimmaltaan erittäin hyväntahtoisena miehenä, jonka suusta tulvimalla tulvi italialaisten taiteilijoiden nimiä ja italiankielisiä termejä”.

Työuransa alkupuolella Tuhkanen oli vahvasti kritisoinut taidekasvatuksen haparoivuutta Suomessa. Taideaineiden tuntikiintiöt vaihtelivat epäjohdonmukaisesti ja oppimateriaali tuki vanhakantaista mallioppimista. Toivon mukaan todennäköinen syy siihen, miksi häntä edeltävään Helene Schjerfbeckin taiteilijapolveen kuului enemmän eteviä nais- kuin miestaiteilijoita, oli Suomen koulujen kuvaamataidon opetuksessa: poikien opetus rajattiin rakennus- ja koneensuunnittelua pohjustavaan 'liniaalipiirustukseen', kun tytöille tarjottiin myös luovia ja kehittäviä vapaan käden harjoituksia. 

Myöhemmin kuvatailijana ja luontokirjailijana tunnetun A.E. Järvisen
tilannepiirros Toivo Gideon Tuhkasen oppitunnilta 1908. 

Tämän kriittisen näkökulman jakoi moni kollega. Piirustusopettajayhdistys perustettiin kansainvälisen taidekasvatusliikkeen hengessä vuonna 1906. Toimintaa tuettiin stipendeillä. Vuonna 1908 Toivokin pääsi stipendiaattina tutustumaan uusiin pedagogisiin virtauksiin Preussin, Saksin, Badenin, Baijerin, Itävallan ja Unkarin kouluissa. Julkaistessaan vuonna 1913 oman ehdotuksensa "Piirustuksen opetuksen järjestämiseksi Suomen kouluissa ala-, keski- ja yläasteella" Tuhkanen esitteli näitä eurooppalaisia käytäntöjä. Hän painotti, että opetuksen tavoitteiden oli seurattava ja vastattava lapsen havaintomaailman kehitystä. Vapaan muisti- ja mielikuvapiirustuksen asema olisi tällöin keskeinen.

Sata vuotta myöhemmin nämä Toivon pedagogiset tavoitteet nousevat keskusteluun Tero Levon taidekasvatuksen opinnäytetutkielmassa Dialogi piitämisestä T.G. Tuhkasen kanssa (Aalto-yliopisto 2014).

5. Tekijämiehiä

”Professori Sibeliuksen muotokuvan paljastustilaisuus eilen Hämeenlinnan lyseossa, jossa mestari on alkuopintonsa suorittanut, muodostui vaikuttavaksi juhlatilaisuudeksi. Paitsi nykyisiä lyseon opettajia ja oppilaita, oli tilaisuuteen saapunut runsaasti koulun entisiä oppilaita ja kaupunkilaisia. Juhlavieraitten joukossa nähtiin mm. kouluhallituksen ylijohtaja tri Mantere, Hämeen läänin maaherra Mattsson ym. Kun säveltäjämestari tyttärineen tuli juhlasaliin, kunnioitti yleisö häntä seisomaan nousten ja koulun orkesterin puolesta ojennettiin mestarille ja hänen tyttärelleen ruusuja.

... Muotokuvan paljastuksen jälkeen prof. Sibelius piti puheen, kohdistaen sanansa erikoisesti koulun orkesterille. ... Salin täyttävän juhlayleisön säveltäjämestarille kohottamien voimakkaiden eläköön huutojen tauottua esittivät orkesteri ja oppilaskuoro Ateenalaisten laulun. ... Lopuksi soitti orkesteri Finlandian ja Porilaisten marssin. Illalla oli professori Sibeliuksen kunniaksi juhlapäivälliset Aulangon ravintolassa.” [Uusi Suomi 25.5.1930]

Jean Sibeliuksesta Tuhkanen maalasi muotokuvat Helsingin Normaalilyseoon (kuvassa)
ja Hämeenlinnan normaalilyseoon.

Kun Toivo Tuhkanen jäi opettajan töistä eläkkeelle vuonna 1941, hän oli työn ja sotien uuvuttama mies. Kesäateljeeksi vuonna 1922 hankitun Hövelön ylläpitokustannukset olivat korkeat. Maatila oli sitonut perheen resurssit ja vapaa-ajan nämä vuosikymmenet. Tuttu taidekauppias oli kyllä organisoinut pariskunnan teoksille myyntiä ympäri Suomen, mutta hintataso laski sitä mukaa kun yleisön ostovoima hiipui. 

Talvimaisema 1927.

Kiitollisena Toivo muisteli, miten työyhteisö Helsingissä tarjosi hyvää tukea myös taiteen harjoittamiseen. Koulun tarjoama ateljeetila on tärkeä, ja Helsingin Normaalilyseon ja Helsingin yliopiston kokoelmiin tilattujen muotokuvien lisäksi tilauksia tuli opettajakollegoilta ja heidän ystäväpiiristään. Maalattavaksi tuli kokonaisia perhekuntia, kuten Bonsdorffien ja Bremerien suvut. Toivo arvosti myös koulun tukemaa väylää ammattitaidon ylläpitoon ja ulkomaisten virikkeiden hankintaan sotienvälisen kauden muuten haastavissa olosuhteissa. Nyt eläkkeellä oli pärjättävä omillaan.

Miljöömuotokuvissa taustat kertovat kuvattavistaan. (Galleria Academica, HY)

6. Kiesus Oulujärvellä

Viisi vuotta sotarintamilla on tuonut Kalevin suitsikäsiin ankaruutta, kun hän komentaa vikuroivan hevosen tummalle jäätielle. Kevättalvella 1946 on Oulujärven ulappa lumeton. Saarten kupeilla on railoja, joita lähestyttäessä jääreuna vaipuu ja hevonen säikkyy. 

Reessä istuvat Kalevin mukana Martta ja Toivo. Heidän takanaan työreessä on rimakehikkoon kiinnitettynä keskeneräinen alttaritaulu, jota tässä viedään sovitettavaksi Paltamon uuteen kirkkoon. Rantatörmällä Huotarin vanha isäntä tähystää ylösnousevan Kristuksen lentorataa yli jäisen järvenselän.

Vastarannalle on kirkkoherra varannut joukon Kiehimän miehiä kantamaan taulun kirkkoon heti matkalaisten saavuttua.
— Se on liian pieni, mumisee Arvi Merikallio ja rummuttaa sormillaan seinään liittyvää kehystä. Seinässä on 3,7 metriä korkea aukko, mutta taulu on kolme ja puolimetrinen.
— Väärin rakennettu alttari! Tässä kirkossa menee suunnitelmat aina uusiksi, hän viittaa arkkitehti Ilmari Launiksen piirtämän rakennuksen haastaviin alkuvaiheisiin. 
— Minä muistan mittasuhteet! Toivo jatkaa huonotuulisesti. Maalitahrojen kirjavoima susiturkki tuo hänen olemukseensa pientä koomisuutta. Miehet mittailevat toisiaan ja alttaritaulua.
— Kuule Arvi, sopisiko taulun alaosaan jokin Raamatun lause? ehdottaa Martta.
— Tottahan toki! Martan oivalluksesta kiitollinen seurue siirtyy pappilan kahvipöytään miettimään jatkotoimia. Kun Paltamon kirkko vihitään käyttöönsä seuraavana kesänä, on alttaritaulun alaosassa vaakapaneeli ja siinä sanat: ”Katso, minä tulen pian”.

*

Toivon mielessä kukkii taas kevät. Viimeisinä sotavuosina elpynyt taiteen kysyntä jatkuu myös rauhan palattua. Julkisia tilauksia tulee säännöllisesti. Vuosina 1947–1955 Tuhkanen maalaa alttaritaulut Paltamon, Kuhmon, Sukevan ja Ristijärven kirkkoihin sekä Uudenkylän seurakuntakotiin ja Mieslahden kansanopiston kappeliin. 80. ikävuottaan lähestyvä taiteilija tekee pitkää työpäivää, vaikka liikkuminen on käynyt vaikeaksi. Ajan ilmapiiri muistuttaa häntä tunnelmista ennen ensimmäistä maailmansotaa, jolloin hän edellisen kerran enemmälti maalasi kirkkotaidetta – sulatellen töihinsä silloinkin kansallisia ja ulkomailta saamiaan vaikutteita.

Toivo pitää alttaritauluista. Niissä hän voi yhdistää 1900-luvun vaihteen ulkoilmamaalauksen ihanteita, ihmiskeskeisiä teemoja sekä kansallisen ikonografian ajankohtaista pohdiskelua.
— Tämä on onnellisen miehen osa! myhäilee Toivo pojalleen Kaleville, joka savottapäivän jälkeen vuolee uuden varren kirveeseen, ennen kuin ripustautuu ristinpuulle seuraavan Kristuksen kehomalliksi.
— Niinhän se on, isä. Onnellisen miehen osa.
Samalla Kalevi tekee huolestuneena havaintoja perspektiivin vääristymistä. Niitä on vaikea välttää, kun matalassa sisätilassa voi teosta avata rullalta ja maalata vain osan kerrallaan.

Kajaanin kirkon alttaritaulu valmisteilla Hövelön seinustalla kesällä 1925. 

Pietarin mallina on paltaniemeläinen Kalle Karjalainen. Jeesuksen kasvoja

taiteilija etsi pitkään, kunnes häämatkallaan Kainuuseen poikennut sukulainen
Georg Kristian Daniels tuntui "siltä oikealta". 

7. Kohtaaminen

Pieni talvimaisema on valmis. Toivo jättää taulun vielä telineelle ja käy sohvalle lepäämään arvioidakseen maiseman valoja. Taulun vieritse piirongin peili näyttää, miten Martta ja miniät Saara ja Eeva siirtelevät kalusteita viereisessä huoneessa. Taiteilijan 80-vuotispäivät lähestyvät. Niitä suunnitellaan hyvissä ajoin. Se olisi suuri juhla Hövelössä.

Uni vie Toivon menneeseen. Hämeenlinnan asemarakennus uppoaa harmaaseen usvaan. Veturi sihahtaa viipyillen. Sitten on hetken hiljaista ennen ulos astuvien ihmisten ja matka-tavaroiden ääniä ja vastaanottajien hälinää.

— Siunausta poikani! Nyt sinä olet oman tiesi alussa, valmis ammattiin. Lyhemmäksi on korpitaival käynyt nykyään…minulta vierähti viikko, kun sinun iässä kävelin Helsingistä tänne kotokulmille.

Koivistolaiseen karvalakkiin ja sarkapalttooseen pukeutunut mies, jonka viiksiin on jäänyt aavistus veturin usvaa, kättelee Ateneumin päästötodistuksen saanutta poikaansa.
— Taisit eksyäkin siinä välillä? naurahtaa nuorukainen.

Toivon isän toi Kainuusta Hämeeseen pakkosiirtolaisuus, joka seurasi 1860-luvun hallavuosia. Kesän 1866 sadon pilasi halla, ja seuraavana talvena Kainuu peittyi kahden metrin kinoksiin. Jäät lähtivät järvistä vasta juhannuksen jälkeen ja heinäkuussa halla vei viljan oraat. Ihmisiltä loppui leipä ja tuhannet pohjoissuomalaiset joutuivat perimmäisen valinnan eteen: lähde etelään tai kuole kotona nälkään!

Juho Heikki Tuhkanen käveli Kainuusta Viipurin kautta Helsinkiin. Suomen Lähetysseuran koulun käytyään hän siirtyi Jyväskylän seminaariin auskultoimaan opettajaksi. Keuhkovamma esti suunnitelmissa olleen lähetyssaarnaajan uran Ambomaalla, mutta haasteita löytyi lähempää. Vuonna 1889 perustamansa Hämeenlinnan kiertokouluopettajaseminaarin johtajana hän opetti ja kirjoitti 23 oppikirjaa, julkaisi kahta aikakauslehteä sekä sepitti näytelmiä ja runoja.

Isällä ja pojalla oli aina pientä sanailua toistensa tekemisistä. Kun Toivo ei isänsä tavoin innostunut kirjoista vaan suuntautui kuvataiteisiin, vei Juholta vuosia aikaa hyväksyä tämä uravalinta. Koulutyö tuntui jotenkin arvokkaammalta kuin taide. Vanhempi veli Usko opiskeli jo teologiaa. Jälkikäteen isä ja poika myönsivät, että vähintään kompromissi oli saavutettu. Kummankin polku opettajana kesti vuosikymmenet.

Mutta Toivo oli jo 12 vuoden iässä tiennyt ryhtyvänsä taidemaalariksi. Äidin muotokuva, jonka hän maalasi teini-ikäisenä, herätti huomiota värin ja muodon hallinnallaan. Tullessaan Hämeenlinnasta lomille Tuuloksen Karhunpäähän Toivo toisteli koulun vievän aikaa taiteelta. Myöhemmässä kirjeessä pohjalleen J. H. Tuhkanen arvioi tämän jännitteen merkitystä:

”Kun muistan, miten poikavuosinasi nuotion ääressä, mielestäsi onnistumattomaan maalaukseen tyytymättömänä, kyynelsilmin lausuit: ”Voi, että minun parhaat taipumukseni menevät koulua käydessäni hukkaan”, niin en kadu, että silloin jätin tulevaisuutesi oman valintasi varaan. Olen vakuuttunut siitä, että vaatimuksillani koulutyösi jatkamiseksi olisin sinua enemmän vahingoittanut kuin hyödyttänyt, sillä pakkotoimet eivät sinun luonteellesi olisi soveltuneet.”

***

Martta tulee peräkamariin herättämään Toivoa päivälliselle, sipaisee poskea. Huomaa hengityksen katkonaiseksi. Seuraavina tunteina taloon laskeutuu suru. 

T.G.T-nen, Jumalansilmä.

______________

Joitakin tekstejä tämän tarinan päähenkilöistä:

Lauri Lounela: Eräs itämaisten kielten tuntija Kainuun mailla. Piirteitä rovasti Fredrik Rechardtista. Radioesitelmä 28.10.1945. Erillispainos. Kajaanin kirjapaino Oy 1945.

Urpo Syrjä: J. H. Tuhkanen ja hänen seminaarinsa. Forssan kirjapaino 1973. ISBN 951-99024-7-3

Antti Mäkinen: Luonnollista ja kaunista. Taiteilija T. G. Tuhkanen 1877-1957. Kainuun Museo. Kalevaprint Oulu 2007. ISBN 951-800-313-0

Totti Tuhkanen: Keväthangilta lentoon. Kuvia Kalevi Tuhkasen taiteilijavuosilta. Painosalama Oy Turku 1998. ISBN 952-91-0367-0

Tero Levo: Dialogi piirtämisestä – T.G. Tuhkasen kanssa. Taidekasvatuksen kandidaatin tutkielma. Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu /ARTS. Aalto-yliopisto 2014.

Tarinan kuvat ovat kirjoittajan perhearkistosta.