Miten Kumlingen kirkkomaalari löysi hämärän värit?

Tämän tekstin kirjoitin 6.7.1995 Kumlingen Torsholman aallonmurtajan suojassa kesämyrskyn riepoessa takilaa. Suppeat kirjallisuusviitteet johtuvat veneen kirjaston rajoituksista. Pohdinta on aiemmin julkaistu teoksessa Monta tietä menneisyyteen. Toim. Leena Rossi ja Hanne Koivisto. Turun yliopisto. Kulttuurihistoria 1995. ISBN 951-29-0509-4. 

MITEN KUMLINGEN KIRKKOMAALARI LÖYSI HÄMÄRÄN VÄRIT?

Kumlingen Pyhän Annan kirkko on pieni. Lämminsävyisiksi maalatut tähtiholvit tulevat katsojaa lähelle ja ympäröivät myrskyltä suojaa hakevan merenkulkijan kuin samettinen tasku. Tässä keskiaikaisessa kirkkohuoneessa ei katsetta kiinnitä kuvaohjelma, vaan pintojen peittelyn taito: hienopiirteiset hahmot ja kirkon hämärään valoon luotujen värien eloisa hohde. 

Mieltä jää askarruttamaan 1500-luvun vaihteen maalarimestarin töistä välittyvä ammattitaito. Mistä se on peräisin? Maalarin henkilöllisyydestä ja elämästä ei ole säilynyt mitään tietoa. Häntä ei ole attribuoitu myöskään minkään Suomen alueella vaikuttaneen koulukunnan piiriin kuuluvaksi. Hänen taidokkuutensa on yleispätevää.

Kysymyksen 'maalarin ammattitaidon' tunnuspiirteistä tekee vaikeaksi se, että kouluttautumisen ja sillä saavutetun kvalifikaation tarkastelu sijoittuu teoslähtöisen ja kontekstilähtöisen taiteentutkimuksen välimaastoon. Taidon suhde luotuun teokseen on monikerroksisesti välillinen, mikä lienee syy siihen, että taidehistoriassa tai edes ammatillisissa oppikirjoissa ei taito hahmotu jäsentyneenä merkityssisältönä.

Vuosisatamme oppikirjaklassikossa, vuonna 1963 julkaistussa Josef Albersin Interaction of Color (suom. Värien vuorovaikutus, 1978) ei avata värien hallinnan merkitystä luomisprosessille. Asia kummastuttaa, kun ottaa huomioon Albersin bauhausilaisen taustan. ”Tärkeää ei ole niin sanottujen tosiasioiden tietäminen, vaan näkemys – näkeminen. Näkemys edellyttää kuvitelmaa, mielikuvitusta”, määrittelee Albers kirjan saatesanoissa lavean lähestymistapansa.

Kotimainen perusteos, Unto Pusan Plastinen sommittelu (1979) evästää lukijaansa paremmin. Pusa rohkenee määritellä, mitä ja miten hän koettaa kirjassaan opettaa, ja minkälaisen taidekäsityksen pohjalta hän plastisen ilmaisun taitoa tarkastelee.[1] Taiteilijan ammattitaitohan on niin välittömässä suhteessa työn arvosisältöön, ettei kysymystä taidosta juuri voida tarkastella asettamatta määreitä myös käsitteelle ’taide’.

Murros, joka näyttäisi ensi kertaa nostaneen taiteilijan ammattikuvan ja -taidon perustaan liittyviä historiallisia arvostuksia tarkastelun ja keskustelun kohteeksi, alkoi Italiassa samoihin aikoihin kuin Kumlingen kirkon rakentaminen Ahvenanmaalla. Keskiajasta irtautuvaan traditioon kuuluva Leonardo da Vinci oli Kumlingen maalarimestarin ikätoveri. Mutta edustivatko he samaa aikakautta? 

Tarkastelen ajan merkkejä kolmen italialaisen aikalaistekstin pohjalta.

Kädentaito ja tinkimättömyys

Keskiajalla 'mestarin' määritteli kädentaito. 1400-luvun alkupuolella julkaistussa oppaassaan Il Libro dell’Arte, o Trattato della Pittura (suom. Maalaustaiteesta, 1995) italialainen Cennino Cennini kuvaa aikansa maalaustaiteen ensisijaisesti kädentaidon piiriin sijoittuvaa ja mallioppimiseen pohjautuvaa ammattiperinnettä systemaattisesti. 189 lyhyehkössä luvussa Cennini opettaa maalauspohjien, pensseleiden, värien valmistuksen ja sommittelun keskeiset periaatteet. Lisäksi hän neuvoo erilaisten kuvamotiivien, kuten Pyhän neitsyen viitan, pyhimyksen sädekehän, kuolleen miehen parran, turnajaiskypärän, nuorukaisen peniksen, palkintoviirin tai pyhäinjäännöslippaan koristemosaiikin kuvaamisen niksit. Suhde työhön on kaikessa tinkimätöntä, mitä kuvastaa väripigmenttien valmistusohjeissa toistuva kehotus: ”Hierrä minkä suinkin jaksat, sillä vaikka hiertäisit joka päivä kaksikymmentä vuotta, tulisi siitä aina vain parempaa ja täydellisempää”.

Renessanssin kaudella esiin nousevan idean sosiaalisesti ja henkisesti itsenäistyvästä taiteilijasta Cennini tuo tarkasteluun hienovaraisesti teoksen johdantoluvussa. Keskiajan retoriseen kaavaan sitoutuen hän edelleen juontaa kuvataiteen ja kaiken muunkin inhimillisen työn rationaalit lähtökohdat Adamin ja Eevan syntiinlankeemuksesta ja siihen liittyvästä yksilöllisen tietoisuuden heräämisestä.

Silloin Adam tajusi minkä rikkomuksen oli tehnyt, ja niinpä hän, meidän kaikkien yhteinen alkujuuri ja isä, jonka Jumala niin anteliain lahjoin oli varustanut, päätyi ymmärryksensä avulla siihen, että oli keksittävä keinot elää kättensä työllä. Näin hän tarttui kuokkaan, ja Eeva alkoi kehrätä lankaa. Sitten seurasi monia tarpeellisia taitoja, keskenään erilaisia: muutamissa on tiedon määrä suurempi kuin toisissa, sillä eivät kaikki voi olla samanveroisia, koska tiede on arvoltaan korkein. Yksi, siitä lähtöisin oleva ja siihen pohjautuva ja suorituksena kätten työhön perustuva on taito, jota kutsutaan maalaustaiteeksi: taitavan käden ohella se vaatii mielikuvitusta, kykyä löytää ennennäkemättömiä asioita verhoamalla ne luonnon muotoihin ja tarttumalla käsin niihin, saaden katsojat uskomaan sellaisen olemassaoloon mitä ei ole. Ja syystä kyllä se ansaitsee arvosijan toisena tieteen jälkeen ja saa kulmilleen runouden seppeleen.(Luku.I)

Cennini liittää maalaustaiteen septem artes liberales -kategoriaan, aristokratian vapaisiin hengenharjoituksiin, jotka jo sisälsivät sanataiteen ja musiikin, mutta eivät kivenlouhinnan luonteista kuvanveistoa, roiskeista freskomaalausta tai käsityöläismäistä arkkitehtuuria.

Taidekoulutuksen Cennini nivoo keskiaikaiseen mestari–oppipoika -menetelmään, jonka hän asettaa itsenäisen harjoittelun ja teoreettisten opintojen edelle. Materiaalien tuntemuksen voi oppia mestarin apulaisena kuudessa vuodessa. Maalaustaidon, ornamenttien teon sekä kultakudonnaisten ja seinämaalausten tekniikan myös kuudessa vuodessa – ”alituisesti piirtäen, hetkeksikään hellittämättä, oli juhlapäivä tai arki”. Ammattitaidon hankkimiseen on siis varattava 12 vuotta:

On kyllä monia, jotka väittävät oppineensa ammatin ilman mestaria, mutta älä heitä usko. Siitä esimerkiksi annan sinulle tämän kirjasen: vaikka sitä yöt ja päivät tutkit eikä sinulla ole mahdollisuutta harjoitella käytännössä kenenkään mestarin johdolla, et sen avulla pitkälle pääsisi eikä sinusta mestarin rinnalla olisi mihinkään. (Luku CIV).

Oivallus ja sivistys

Erilaista tulkintaa taiteilijan ammattitaidon olemuksesta edustaa Leonardo da Vinci. Hänen nimensä liittyy ensimmäiseen kirjalliseen viitteeseen Italiassa toimineesta kuvataideakatemiasta.[2] 1400-luvun jälkipuolella ja 1500-luvulla eri puolille Italiaa perustettujen akatemioiden toimintaa luonnehti taiteilijoiden vapaamuotoinen yhdessäolo ja keskusteluihin perustuva opiskelumetodi. 

Ainakin periaatteessa akatemioiden jokainen jäsen osallistui väittelyyn ja oli siten mahdollinen opettaja. Taideakatemioiden sisällä taiteen maailma pyrki näyttäytymään tasavertaisten ihmisten yhteisönä, vaikka olosuhteet akatemioiden ympärillä kehittyivät sosiaalisia eroja korostavaan suuntaan.

Academia Leonardi Vincin työskentelytapa oli todennäköisesti keskustelevampi ja käsitteellisesti jäsentyneempi kuin muiden vastaavien harrastajapiirien keskimäärin. Tähän viittaa Leonardon muistiinpanoista kootun Libro della Pitturan sisältö. 

Leonardo etsii siinä yhtenäistä tapaa taiteen opiskeluun ja korostaa ”Principio della scientia della pitturan” merkitystä. Leonardo sijoittaa kuvataiteet vapaiden taiteiden piiriin. Hän perustelee piirustustaidon tieteelliseen ajatteluun pohjautuvaa lähtökohtaa sillä, että piirustuksen teoria on abstrahoitavissa matemaattiseksi järjestelmäksi. Toisaalta hän vetoaa siihen käytännön tosiasiaan, että myös useat muut tieteenalat väistämättä tarvitsevat kuvallista ilmaisua tietojensa välittämiseen ja konstruointiin. Taiteilijan ammattitaito nojaa luonnonlakien ja kulttuurin tuntemukseen, ja on sisällöltään enemmän taiteilijan sivistyksestä kuin teknisestä taidosta juontuvaa.

Virheetöntä käsityötaitoa ilmentävän kertasuorituksen toissijaisuutta älykkääseen ongelmanratkaisuun verrattuna kuvastaa Leonardon oma toiminta. Hänen luonnoslehtiönsä täyttyvät kuvista jotka ovat nopeita hahmotelmia ilman pyrkimystäkään tekniseen viimeistelyyn. Luonnosteleva piirtäminen on Leonardolle väline eri tiedonaloja koskevien ongelmien visuaalis-älylliseen ratkaisemiseen ja uusien kuvallisten ideoiden etsintään.[3]

Ajatus taiteilijan ammattitaidosta enemmän sisäisen oivalluksen kuin työperinteeseen ja suoritustaitoon perustuvana ominaisuutena määrittelee myös taiteilijan ja tilaajan suhteen uudella tavalla. Kun taiteilija keskiajan traditiossa toteutti ohjelmallisesti tilaajan toiveita, Leonardo manifestoi taiteilijan laajempaa autonomiaa. Tilaajan tulee hyväksyä taiteilijan oikeus intuition tuottamaan, ei-ennustettavaan kuvamaailmaan.

Leonardo ei opasta aloittelijaa pohjustusliiman teossa tai värikemiassa. Hänen ensimmäinen ohjeensa opiskelijalle on: ”Studia prima la scientia, e poi seguita la praticha nata da essa scientia”. Teesiä teorian ensisijaisuudesta ja katseen älyllistämisestä taidekoulutuksen lähtökohtana ei voitane tiiviimmin ja vahvemmin ilmaista. 

Kun edetään taiteen teoreettisista kysymyksistä käytännön harjoituksiin, ei Leonardon metodi  merkittävästi eroa Cenninin kuvaamasta keskiaikaisesta käytännöstä.[4]

Nerous ja innoitus

Kolmatta polvea[5] taidon perusteiden italialaisessa pohdinnassa edustaa Giorgio Vasari. Vuonna 1550 ensimmäisenä laitoksena ilmestyneessä teoksessaan Le vite de’ più eccelenti pittori, scultori e architettori (suom. Taiteilijaelämäkertoja Giottosta Michelangeloon, 1994) hän loi pohjan taidehistorian jäsentyneelle tutkimukselle yhdistäessään kuva-, veisto- ja rakennustaiteen historiallisen tarkastelun sekä teosten systemaattisen kuvailun ja luokittelun. 

Leonardon pyrittyä erottamaan taiteilijan kvalifikaation Cenninin kuvaamasta rationaalista käsityöperinteestä, ja korostettua taidetyön intellektuaalista ja sivistyksellistä perustaa, Vasari toi taiteilijaelämäkertoihin nerokultin ja inspiraation metaforisen kuvailun. Näin hän vapautti taiteilijat perinnetiedon viitekehyksestä ja kohotti heidät symbolisesti jumalaisten luojien itsesyntyiseen joukkoon. Samalla se keskiaikaisen värikemian ja muotokoodin tinkimättömään hallintaan perustuva taito, joka ympäröi katsojan Kumlingen kirkossa, alkoi tehdä tilaa yksilöllisen kokeilun ja keksimisen ihanteelle.

Artikkelissaan Keskiajan rakennustaide (Ars Suomen taide 1, 1987) C. J. Gardberg arvioi, että Kumlingen kirkon kolme tähtiholvia ja osan kirkkotilan seinistä peittävä kuvasto muodostaa Suomen taiteellisesti merkittävimmän kalkkimaalauskokonaisuuden. Sen luonut Kumlingen mestari jää kuitenkin arvoitukseksi. Hän ei tunnu kiinnittyvän mihinkään pohjoismaiseen ryhmään. Hänen kuvastossaan on paljon naispyhimyksiä. Kuvamotiivien ja pintojen käsittelyn taito on mykistävää. Tradition elävä hallinta liittyy omaperäisellä tavalla kivipinnat lämmittävään kädenjälkeen. 

Kuka tämä mestari oli, ja missä hän oli taitonsa harjoitellut? Vai oliko hän synnynäinen luova nero? Kesämyrskyn kohistessa pihapuissa soi Kumlingen kirkon tähtiholveissa hiljaa Hildegard Bingeniläisen Ordo virtutum.

TT  

_____________________________________

Viitteet:

1. Antologia Taiteesta (Jyväskylä 1982) tarjoaa vielä monipuolisemman, joskin myös viipaleisemman kuvan Unto Pusan taideteoreettisesta ajattelusta. Monet kokoelman artikkelit vuosilta 1936-1972 käsittelevät taiteilijan ammattikuvan problematiikkaa.
2. Milanossa 1490-luvulla toimineen akatemian luonteesta ja olemassaolostakin on kiistelty. Academia Leonardi Vinci näyttää olleen kuvataiteen harrastajien piiri, jonka toimintaa mestari on neuvoillaan tukenut.
3. Tähän ”moderniin” ominaisuuteen kiinnittää huomiota jo Giorgio Vasari 1550-luvulla arvioidessaan Leonardoa taiteilijana.
4. Leonardon muistiin merkitsemät ohjeet taiteilijalle eivät monin osin olleet hänen omaa keksintöään, vaan edustivat yleisiä tai yleistymässä olleita käytänteitä. Libro della Pittura ei myöskään ollut laajasti aikalaisten tuntema oppikirja, vaan vuonna 1651 Francesco Melzin toimittama traktaatti Leonardon 6000 sivun muistiinpanoista. Leonardon opiskelumallissa kuitenkin kiteytyvät ne modernin taidekoulutuksen perusperiaatteet, joihin on toistuvasti palattu taidekoulutuksen uudistusliikkeiden yhteydessä.
5. Tätä ilmaisua perustelee se, että Vasari käytti lähteenään Cennino Cenninin teosta ja kuvasi Leonardon systemaattisiin havaintoihin perustuvan aristoteelisen asennoitumistavan huipentumana, taiteen tiedemiehenä.

Kirjallisuutta:

Albers, Josef: Värien vuorovaikutus. Helsinki 1978.
Cennini, Cennino: Kirja maalaustaiteesta. Helsinki 1995.
Dickie, George: Art and the Aesthetic. An institutional analysis. London 1974.
Gardberg, C.J: Keskiajan rakennustaide. Ars Suomen taide 1. Toim. S. Sarajas-Korte, Keuruu 1987.
Lepisto, Vappu: Kuvataiteilijana taidemaailmassa. Helsinki 1991.
Pusa, Unto: Plastinen sommittelu. Espoo 1979.
Sevänen, Erkki: Taide sosiologisen ja humanistisen tutkimuksen kohteena. Kulttuurin tutkimus. Johdanto. Toim. Kupiainen Jari & Sevänen Erkki. Jyväskylä 1994.
The Litterary Works of Leonardo da Vinci. Compiled & Edited from the Original Manuscripts by Jean Paul Richter. I-II. London 1969.
Vasari Giorgio: Taiteilijaelämäkertoja Giottosta Michelangeloon. Helsinki 1994.
Da Vinci, Leonardo: Maalaustaiteesta. Teoksen Trattato della Pittura ensimmäisestä luvusta valikoitunut ja italian kielestä suomentanut Marja Itkonen-Kaila. Lahti 1992.
Wollf, Janet: The Social Production of Art. London 1981.

_____________________________________ 

9.1.2015
____________________________________________________________________________

Toivo Tuhkanen 1950-luvulla.

Pensselinvetoja

taidemaalari Toivo Gideon Tuhkasen elämästä vuosina 1877-1957

Totti Tuhkanen

Toivo Gideon Tuhkanen syntyi 1877 Jalasjärvellä. Hän sijoittui Suomen kuvataiteen ensimmäiseen suureen ikäluokkaan, joka täytti taidekoulut ja -markkinat vuosisadan vaihteessa. Päätettyään Hämeenlinnan reaalilyseon kuudennen luokan jälkeen hän pyrki Suomen Taideyhdistyksen Helsingin piirustuskouluun vuonna 1897.

Toivo halusi työskennellä sekä taiteilijana että opettajana. Opetusnäytteen viranhakuja varten hän suoritti puolivälissä kuvataideopintoja Ateneumissa. Opettajana hän vastusti 1800-luvulta periytyvää hyötyajattelua, joka asetti taitoaineiden ensisijaiseksi tehtäväksi luoda valmiuksia teknisten alojen tehtäviin. Tuhkasta kiinnosti taideopetuksen didaktiikka ja lapsen eri ikäkausille ominaiset tavat hahmottaa ympäristöä. Hän kehitti omaa opetusmenetelmää, joka perustui muistinvaraiseen mielikuvapiirtämiseen.

Urallaan Toivo Gideon ei toiminut pääkaupungin taiteilijaryhmissä, mutta tunsi kaikki ja osallistui Suomen taiteilijaseuran näyttelyihin asuessaan Helsingissä yli 40 vuotta. Vannoutuneena ulkoilmamaalarina hän samoili koulupäivien jälkeen Vantaajoen rannoilla ja tallensi veden ja kallioiden värejä. Kesät menivät  Oulujärven, Vuokatin ja Kolin maisemissa.

T.G.T-nen: Kevätjäitä Vantaajoessa.

Toivo aloitti graafikkona. 1890-luvulla hän sai piirrettäväkseen ensimmäiset kuvitukset isänsä J. H. Tuhkasen oppikirjoihin. Seuraavalla vuosikymmenellä hän maalasi Oulujokivarressa suuria koskimaisemia tervansoutajineen. 1910-luvulta alkaen siirtyivät kainuulaisten työmiesten ja emäntien kasvonpiirteet useiden alttaritaulujen kuvagalleriaan. Tuhkasta kiehtoi ihmisen eetoksen kuvaaminen. 1930-luvulla muotokuvat täyttivät hänen tilausvihkonsa.

Modernismista käytävää keskustelua Toivo seurasi ruotsalaisen ja saksalaisen taidelehdistön kautta. Hän ei kokenut esittävyyden tuolle puolen meneviä tavoitteita omikseen. Vuosisadan vaihteen ulkoilmamaalareiden vaikutuspiirissä kasvaneena hän piti suoran luontosuhteen merkitystä keskeisenä.

Päästyään 1903 stipendiaattina 'Toscanan suoraan valoon' Tuhkanen harrasti loppuelämänsä ajan ulkoilmamaalausta kaikissa olosuhteissa. Myös kesän kirkkaimpina hellepäivinä, joita kollegat pitivät värien käyttelylle mahdottomina. Talvella hän istahti susiturkissaan hankeen ja ryhtyi maalaamaan, kun löysi sopivan näkymän. Jäätyään kuvaamataidon lehtorin tehtävistä eläkkeelle Toivo Gideon Tuhkanen muutti pysyvästi kesäkotiinsa Paltaniemen Hövelöön. Alttaritauluja ja kainuulaisia maisemia hän maalasi vielä 17 vuotta, viimeisiin elinpäiviinsä saakka.

1. Ensimmäinen päivä taiteilijana

On keväinen päivä ja iloinen joukko Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulun oppilaita ja nuoria taiteilijoita ylittää Aleksanterinkadun. Albert Gebhardin ja Väinö Blomstedtin maalausateljeessa on kuluneen talven 1901-1902 aikana työskennellyt 21 oppilasta. Heistä kolme – Einar Ilmoni, Toivo Tuhkanen ja Vihtori Ylinen – saivat tänään piirustuskoulun päästötodistuksen. Tänään he ovat työn sankareita. Toivolla on kuitenkin matkalippu Hämeenlinnan jo ostettuna. 

Vas. Jalmari Ruokokosken luonnehdinta taiteilijatovereistaan William Lönnbergistä ja
Toivo Gideon Tuhkasesta 1909. Oikealla Toivon studiokuva Piirustuskouluvuosien päättyessä.

Junassa tuoksuu savu ja eväät. Helsingin jäädessä taakse Toivo ryhtyy pohtimaan tilannettaan. Piirustuskoulu on nyt käyty ja töitä on hyväksytty Suomen Taiteilijaseuran vuosinäyttelyyn. Myös opetusnäyte viranhakuihinkin on suoritettu. Opinnot ovat edenneet hyvin ja palkitusti. Toivo miettii kuitenkin jännitettä kahden kutsumuksen, taiteilijan ja opettajan työn, välillä. Kumpi niistä on oma, kumpi annettu? Ajatus siirtyy jatko-opintoihin Italiassa. Matkastipendi siirtää lopullista ratkaisua tuonnemmaksi.

2. Toukokuu 1906, Firenze

Kolme vuotta Toivo Tuhkanen on kaivannut paluuta Firenzeen. Ensimmäinen stipendimatka Italian valoon vuonna 1903 uudisti hänen taideajattelunsa perusteet. Nyt hän on tullut Firenzeen vaativan toimeksiannon vuoksi. Hämeenlinnalaisen Wilhelmina Larsonin pyynnöstä Toivo etsii kaupungista tämän poikaa, koulutoveriaan runoilija Karl Gustaf Larsonia. Kotimaan lehdistössä on uutisoitu runoilijan mahdollisesta kuolemasta tai ainakin joutumisesta vaikeuksiin. Yhteydenpito kotimaahan on katkennut. Elätellään vielä toivoa, että Larin-Kyösti on elossa ja pelastuu, jos hänet saadaan kotiin. 

Toivo kiertelee kysymässä, onko Larsonista havaintoja jossain niistä ruokapaikoista, joita Aho, Leino, Thesleff ja muut suomalaiset taiteilijat ovat suosineet. Yhden trattorian isäntä tunnistaa kuvan mahdollisesti, mutta mutta ei mene asiasta takuuseen. Maija Halonen on lähettänyt viestejä Toivon tulosta Larsonin varaamaan osoitteeseen. Runoilijaa ei tuosta osoitteesta löydy. Tuhkasta on myös neuvottu tapaamaan suomenruotsalainen runoilija Ingeborg von Alfthan, joka on Larin-Kyöstin luottoystävä ja asuu Firenzessä. Mutta Alfthan ei asu annetussa osoitteessa.

Etsinnät päättää Maija Halosten lähettämä "kaiken varuiksi"-ohje, neuvo keskustella Larsonin tilanteesta firenzessä asuvan Filippaeuksen perheen kanssa. Perheellä on hyvät kontaktit kaupungin taideyhteisöön. Tämän kohtaamisen Tuhkanen on kuvannut kirjeessään Larin-Kyöstin elämäkerran kirjoittaneelle Eino Salokkaalle (lähde SKS:n arkistossa).

"Otin hevosen ja ajoin portille. Soitin kelloa, ja eikös ollut sattuma, että portin avasi nti. Filippaeus. Selitin asiani ja sain vastaukseksi: ”Tulkaa meille klo 5 päivälliselle --- saatte tutustua Firenzen taiteilijapiiriin. Tänne saapuu mm. Suomi-ystävä prof. Lefongs, ja hän varmasti ihastuu, kun saa puhua suomea!”

Vilkkaan päivällistapaamisen jälkeen Ottilia Filippaeus, Ingeborg von Alfthan – jonka Toivo näin tapaa – sekä professori L. lähtevät Tuhkasen kanssa Santa Maria Novellan sairashuoneelle, jonne Larsonin arvellaan päätyneen. Paikalla on huono maine. Väitetään, ettei sinne joutunut potilas palaa hengissä, sillä sairaala pidättää menehtyneiden varat. 

Seurue löytääkin Larsonin, aloittaa neuvottelut ja saa kolmannella käynnillä runoilijan mukaansa. Potilaskokemuksensa Larin-Kyösti ikuistaa myöhemmin runoon ”MORTO A DI”:

        Mun vuoteeni jalkopäässä / on tahrainen sinkkitaulu /
        ja kirjoitus, koska ma synnyin / ja toimeni: kynä ja laulu!
        Sen piirsi saastainen sormi, / ei rakkaus johtanut kättä /
        vaan julkea elämän pilkka, / è morto on täyttämättä.

        Lie kaikki kuin säännöt määrää, / ne hoitaja täyttää tarkkaan, /
        kun joku kammioon kuolee, / hän nostaa kolme markkaa.
        Oo huoleti, toivosi täyttyy, / saat kohta jo sulkaasi käyttää, /
        niin kirjoitustaitosi eistyy, / saat kuolinpäiväni täyttää.

        Näen rohdoista löyhkäävät sormes, / sa naurat kun julkea portto, /
        kuin tärkeät säännöt määrää / sä tauluun piirrät: è morto ..!
        Hän kuitilla rahansa nostaa, oi, elämän murhepilaa! /
        Mies ruumiini paarille heittää, / chiantia krouvissa tilaa.

Kadonnut Kyösti on löytynyt. Hyvät uutiset on lähetetty äiti Wilhelminalle Hämeenlinnaan. Seuraavat päivät Filippaeusten vuoristohuvilassa Toscanan viinitarhoja katsellen olisivat Toivon mielestä italialaista unelmaa, elleivät Larin-Kyöstiä piinaisi vahvat pelkotilat – kuten tunne, että ruoka on myrkytettyä. Poikettaessa ravintolaan hän rohkenee syödä vain Toivon aloittamista annoksista.

Paluumatkalle Suomeen lähtee Kyöstin ja Toivon tueksi Ingeborg von Alfthan. Tämä kosmopoliitti pelastaa hankkeen jo Innsbruckissa, missä asemapoliisi pidättää Kyöstin humalapäissään. Ingeborg neuvottelee toipilaan takaisin junaan. Seuraava synkkä käänne kohdataan, kun Kyöstin tulomatkalla puhjennut psykoosi uusiutuu. Toivo kutsuu konduktöörin avaamaan lukon, ja itsemurhayritys raukeaa. Kiskojen kolke saa yhä synkemmän sävyn. Ja vielä kerran, Wellamo-laivalla Räävelistä Helsinkiin, käyvät koulukaverukset painiotteluun, kun Kyösti yrittää hypätä Itämereen ja Toivo estää aikeen. Helsingin satamassa heitä odottaa Kyöstin pikkusisko Maria. Runoilija pääsee hoitoon ja kotiin.

Inhimillisesti ja kirjallisuushistoriallisesti arvokas on se käänne, jonka Larin-Kyöstin elämänkaari saa tämän raskaan matkan jälkeen. Pelastumistaan ”tuonelan varjoista autuuden aurinkoon” hän käsittelee samana vuonna valmistuvassa uninäytelmässä Ad astra sekä Toivolle omistamassaan runossa ”Sairashuoneen portilla”, joka sisältyy runokokoelmaan Vaeltaja (1908).

"Noinko se meni?" miettii Toivo tutkiessaan Doren puupiirroksia helvetistä, kiirastulesta ja paratiisista. Danten Divina Commedia on auki hänen työpöydällään ja lukulampun valo on lämmin.

3. Taiteilijan työpaja

”Sellainenkin on olemassa – ehkä monen tietämättä – täällä meidän saloisen Kainuumme keskellä. Tarkoitan Toivo Tuhkasen atelieria Toivolahdessa, Rehjassa. Siellä huvilamalliin rakennetun kolmikerroksisen hirsirakennuksen toisessa kerroksessa, rakennusta ympäröivän pitkän koivikon latvojen tasalla, on tämä pienoinen taiteen ja taiteilijan pyhäkkö. Nautinto on sinne pistäytyä tavallisen ihmisenkin, joka ei paljon taiteesta ymmärrä. Varsinkin jos onnistuu sinne pääsemään taiteilijan itsensä opastamana, niin kuin tämän kirjoittajalla oli onni päästä.

Ensiksi kiinnittävät huomiota suuret, melkein seinän korkuiset öljymaalaukset, joissa ihmiset ja eläimetkin, missä niitä on, ovat kuvatut melkein luonnollisessa koossa. Nämä taulut ovat alttaritauluja tai niiden harjoitelmia. Yksi näistä, jossa kuvataan Jeesus lapsi kehdossa, äitinsä vaalimana, virsujalkaisten suomalaisten paimenien ympäröimänä, kuuluu olevan ensimmäinen harjoitelma Tyrnävän kirkon alttaritaulusta, joka on paikoillaan Tyrnävän kirkossa. Kaksi yhtä suurta tekeillä olevaa taulua ovat Kalajoen kirkon alttaritaulut. Kalajoen temppelissä kuuluu ennestään olevan Kristuksen ylösnousemusta kuvaava alttaritaulu, jonka lisäksi ovat seurakuntalaiset päättäneet tilata kirkkoonsa kaksi aiheeltaan entiseen liittyvää taulua…

Näiden alttaritauluteosten lisäksi on atelierissa seinät täynnä seutumme luontoa ja elämää kuvaavia öljymaalauksia  sekä useita muotokuviakin. Siellä on kuvattuna Toivolahden ihanoita rantaseutuja eri vuodenaikoina ja erilaisissa valaistuksissa, suurenmoinen näköala Vuokatilta ilta auringon mailleen painuessa, palava tervahauta, tervansoutajia ja koskien laskijoita y.m. y.m. kaikkea mihin taiteilijan silmä on kiintynyt.

Jokseenkin kaikki mitä taiteilija on kuvannut, on hän kuvannut öljyväreillä. Vesivärimaalauksia (akvarelleja) ei atelierissa juuri näkynyt. Sitä kuvaamistapaa ei taiteilija näy suosivan. Lopuksi mainittakoon, että nykyään on taiteilija Tuhkasella taideoppilaana atelierissaan nti Rechard[t] Paltamosta, jota paitsi hän antaa opetusta piirustuksesta täkäläisillä kiertokouluopettajien kursseilla.” [Kaikuja Kajaanista 27.7.1909 sekä Uusi Suometar 30.7.1909.]

Toivon ja Martan kihlajaiskuva Rehjan saaren ateljeesta syyskesällä 1909. Lienee meneillään sormusten 

nimettömään pujotus. 

Taustalla suomalaiseen maisemaan sijoitetut alttaritaulut "Paimenten kumarrus" Tyrnävän kirkkoon ja 

"Tuhlaajapoika" Kalajoen kirkkoon sekä muutamia tervansoutuaiheisia maalauksia Oulujoen varsilta. 

Kansansivistysaate teki läpimurtonsa Suomessa 1900-luvun alussa. Kun J. H. Tuhkanen järjesti Kainuussa kuusi viikkoa kestävät kasvatusopilliset kesäkurssit kiertokouluseminaariin hakeutuville opiskelijoille ja taitojaan syventäville opettajille kesinä 1908 ja 1909, Toivo opetti seminaarilaisille kuvaamataitoa. 

Vuoden 1909 kurssille pyrki peräti 85 opiskelijaa. Heistä alle puolet mahtui mukaan. Kurssitilojen täyttymisestä huolimatta Toivo laittoi paikallislehteen ilmoituksen, että tarjoaa öljyvärimaalauksen opetusta Rehjan ateljeessa myös yksityisoppilaille. 

Mainos tavoitti yhden oppilaan, neiti Martta Rechardtin Paltaniemeltä. Neidon, joka pikku tytöstä alkaen oli täyttänyt kaikki saatavilla olevat piirtopinnat luonnostelmillaan, kuten hänen Maria-sisarensa muisteli. Luomisen liekki paloi Martassa kuumana.

Martan isä Fredrik Rechardt oli kansansivistysaatteen lävistämä teologi ja koulumies. Fredrik toimi kotikylän kansakoulun johtokunnassa. Kirkkoherran työn ohessa hän opetti uskontoa alakoululaisille Kajaanissa. Fredrikin puheenparsi taisi olla hieman 'akateeminen', koska Eino Leino arvioi Elämäni kuvakirjassa (luvussa 13), että "Epäilemättä oli hänen opetuksensa sekä hienoa että hiottua, mutta hänen koko kehityskantansa samoin kuin hänen evankelisesti lempeä uskontunnustuksensa oli aivan liian ylhäinen meille tenaville." 

Kutsumuksensa ytimessä Fredrik Rechardt paistatteli järjestäessään seemiläisten kielten opetusta teologian opiskelijoille Paltamon korpiakatemiassaan. Kursseilla tehtiin puolikas päivä töitä pappilan juurikaspelloilla - Fredrik oli innokas viljelykasvien jalostaja. Toinen puoli päivää istuttiin eri kielisten tekstien ääressä. Edellinen työ kuittasi oppilaiden kurssimaksut, jälkimmäinen tarjosi korpiseurakunnan paimenelle myös mahdollisuuden haastaa ratkaisujaan niissä suomennoksissa, jota oli tekemässä Raamatunkäännöskomitealle. Pappilan kurkihirteen on jäänyt opiskelijan kaivertama teksti "Cives academiae Paltamoensis" muistoksi näistä kesäpäivistä sanskriitin, arabian, heprean, kreikan ja latinan kieliopintojen ja kotikielisen sananjulistuksen parissa. Jo 1870-luvulla Pohjanmaalla toimiessaan Rechardt oli tarjonnut Helsingin yliopiston opintovaatimusten mukaista kieltenopetusta "Rantsilan Akatemiassaan".

Fredrikillä, Juho Heikillä ja Toivolla oli missiona jokaisella omat "akatemiansa" ja tavoitteensa. 

Toivolle vuosi 1909 ja Martan kohtaaminen oli onnellinen käännekohta, joka näytti suunnan seuraaville vuosikymmenille. Martta ja Toivo ja kihlautuivat elokuussa. Joulukuussa Toivo sai piirustuksen ja kaunokirjoituksen lehtorin viran Helsingin Suomalaisesta Normaalilyseosta. 

Samaan aikaan teosmyynti muodostui monista pienistä puroista. Kuten Suomen Taiteilijaseuran hankinnoista jouluarpajaisiin, tai taidekauppias Berndt Kahlrothin hankinnoista myyntikokoelmaan, jota mainostettiin maan kaikissa suuremmissa lehdissä. Tärkeää oli olla mukana oikeilla listoilla.

Suomen Virallisen Lehden ilmoitus virkaan valinnasta, sekä Suomen Taitelijaseuran ja Berndt Viktor Kahlrothin taideteoskaupan ilmoitukset loppuvuodesta 1909. Ilmoitukset loivat tilannekuvaa markkinoiden suhdanteista.

Kirjeet kulkivat tiuhaan Helsingin ja Paltaniemen välillä. Avioiduttuaan tammikuussa 1911 nuoripari perusti kodin Arkadiankadulle. Martta jatkoi taideopintojaan Helsingin yliopiston piirustussalilla. Kotona pariskunta teki työtä yhdessä niin tiiviisti, että ilmaisukielikin muodostui yhteiseksi. Myöhemmin joidenkin teosten alkuunpanijaa oli vaikea tunnistaa. 

Kahvin tuoksuinen kuva Arkadiankadulta. Seinällä Martan isän muotokuva. 
Oik. Juho-isä evästi nuoria elontielle hääpuheella, jolla oli mittaa 34 sivua. 

4. Lehtori Skille

Perheen elämä kiinnittyi talvet Helsinkiin ja kesät Hämeeseen ja Kainuuseen. Luonnosta hurmaantuvia maalausretkiä Toivo teki voimakaspiirteisiin maisemiin Kolille ja Turunmaan saaristoon. Teoksillaan hän osallistui myös näyttelyyn Turussa. Kiinnostus omaleimaisiin maisematyyppeihin oli edellisen vuosikymmenen perua, kun Toivo sai graafisilla töillään kuvittaa isänsä julkaiseman Suomen maantieteen oppikirjan.

Avioliiton ensi vuosina Euroopan sulki ja mylläsi ensimmäinen maailmansota. Sodan varjo ei kuitenkaan ulottunut Toivon valokuvina ja guasseina tallentamiin tunnelmiin noilta vuosilta. Kesät Martan laajassa sukulais- ja ystäväpiirissä Paltaniemellä henkivät toimeliasta hyvinvointia. Ydinperheen tukikohtia olivat myös Toivolahden ateljee Rehjan saaressa sekä kesätupa merellisen Ärjänselän rannalla Koutaniemellä. Sinne oli mentävä purjehtien tai soutaen. Martan siskon vuokrattua Hövelön 1908 paikka tuli entistä tutummaksi, ja hankittiin Tuhkasen perheen ateljeekodiksi vuonna 1922.

.

Ylh.vas: Toivon oppikirjakuvitusta: savolainen maisematyyppi.

Ylh.oik: Isoäiti Hilda ohjaa Utu-purren kotilahteen. Kyydissä Martta ja Laila-tytär.

Kes.vas: sisarukset Emil, Maria, Martti ja Martta, taustalla isä Fredrik.

Kes.oik: Maria saattelee sukulaisia Tähtilaivaan Hövelön rannassa.

Alh.vas: Lailan (heinäkuvolla) intialaiset kirjeenvaihtokaverit tutustuvat suomalaisiin lehmiin.

Alh.oik: Leppoista kesätunnelmaa Hövelön rantapihalla. Taustalla Leinon Sininen silta ja uimakoppi.

Kuin ukkospilvi pimentää taivaan, muuttui arjen yleistunnelma jyrkästi kansalaissodan syttyessä. Toivon isä kirjoittaa Hämeenlinnasta, että räjähdys paiskasi kodin ikkunat sisään kaupungin valtauksen yhteydessä. Helsingissä ruokakauppojen hyllyt tyhjenevät. Martta saa paketillisen ruisjauhoja Paltaniemeltä. Osan jauhoista hän takavarikon pelossa kätkee tyttärien mollamaijoihin. Lopulta Martta vie lapset Kainuuseen, missä elämä on ulkoisesti vakaata. 

Tammikuussa 1918 Elintarvikehallituksen kiertokirjeessä tiedotetaan, että ruokapula on monilla paikkakunnilla aiheuttanut jo kuolemantapauksia. Tästä johtuen on varauduttava uusiin levottomuuksiin. Helmikuussa pääkaupungin kaduilla alkaa ammuskelu. Martta sairastuu espanjantautiin, mutta synnyttää terveen kolmannen lapsensa Toivo Kalevin lokakuussa 1918.

Monet edelliset vuodet Toivo miettii, miksei ole liittynyt jompaan kumpaan rintamaan, sillä sitoutumattoman siviilin elämä on päivittäistä kujanjuoksua Helsingissä. Yrjönkadulla tuttu naapuri tuuppaa Toivoa kiväärillä rintaan ja kysyy:

— Taiteilija vai maalari?
— Maalari!

Oikea vastaus. Vahva käsi antaa aseen vaipua. Maalari saa tällä kertaa mennä. Toivo kiirehtii kouluun, missä hänellä on piirustusluokan yhteydessä ateljee.

*

"— Kyllä nuo Norssin pojat ovat fiiniä poikia!" huikkaa Toivo vaimolleen keittiön raollaan olevasta ikkunasta. Huvilan seinät on lumettu ikkunoiden alapienoihin, ja tähtien syttyessä kinos hehkuu sinipunervana. On tammikuu ja vartin yli viisi. Noidannuoli on iskenyt lehtorin lonkkaan kesken koulupäivän ja pojat ovat kantaneet hänet ensin päärautatieasemalle ja saatelleet kotipihaan. 

Arjen elämänrytmi on tiivis ja säännönmukainen. Kuutena päivänä viikossa juna tuo lehtori Tuhkasen ja kolmesataa muuta virkamiestä Helsingistä Oulunkylään klo 17. Päivällisen jälkeen hän asettuu sohvalle ja torkahtaa sanomalehden ääreen. Seitsemältä hän nousee ylös, istuu kirjoittamaan seuraavan päivän oppituntien muistiinpanot tai vääntää päivänvalolamput palamaan. Toisinaan hän lähtee maalaustelineen äärestä aamulla suoraan kouluun, kun työvire on ollut hyvä. Edelleen toinen ateljee on Normaalikoulun piirustusluokassa, toinen kotona. Eletään vuotta 1927.

Vas. "Rakkain tervehdys. Otettu viime sunnuntaina kotinurkassa. 6/9 1922." 
Kuvassa Laila, Toivo, Toini, Kalevi sekä Martta sylissään Martti Oulunkylän kodin puutarhassa. 

                                             Oik. Martta puolisonsa maalaamassa muotokuvassa samoihin aikoihin.

     

Anekdootteja näistä Toivon ruuhkavuosista kertoo Antero Manninen teoksessaan Hyväonnisen miehen muistikuvia (1984): ”– Skille hääri joukossamme koko koulun ajan. Hän on jäänyt mieleeni taiteilijatemperamentin omaavana, herkästi innostuvana ja kiivastuvanakin, mutta pohjimmaltaan erittäin hyväntahtoisena miehenä, jonka suusta tulvimalla tulvi italialaisten taiteilijoiden nimiä ja italiankielisiä termejä”.

Työuransa alkupuolella Tuhkanen oli vahvasti kritisoinut taidekasvatuksen haparoivuutta Suomessa. Taideaineiden tuntikiintiöt vaihtelivat epäjohdonmukaisesti ja oppimateriaali tuki vanhakantaista mallioppimista. Toivon mukaan todennäköinen syy siihen, miksi häntä edeltävään Helene Schjerfbeckin taiteilijapolveen kuului enemmän eteviä nais- kuin miestaiteilijoita, oli Suomen koulujen kuvaamataidon opetuksessa: poikien opetus rajattiin rakennus- ja koneensuunnittelua pohjustavaan 'liniaalipiirustukseen', kun tytöille tarjottiin myös luovia ja kehittäviä vapaan käden harjoituksia. 

Myöhemmin kuvatailijana ja luontokirjailijana tunnetun A.E. Järvisen
tilannepiirros Toivo Gideon Tuhkasen oppitunnilta 1908. 

Tämän kriittisen näkökulman jakoi moni kollega. Piirustusopettajayhdistys perustettiin kansainvälisen taidekasvatusliikkeen hengessä vuonna 1906. Toimintaa tuettiin stipendeillä. Vuonna 1908 Toivokin pääsi stipendiaattina tutustumaan uusiin pedagogisiin virtauksiin Preussin, Saksin, Badenin, Baijerin, Itävallan ja Unkarin kouluissa. Julkaistessaan oppaan Piirustuksen opetuksesta (Helsinki 1909) ja opetussuunnitelmallisen suosituksen Piirustuksen opetuksen järjestämiseksi Suomen kouluissa ala-, keski- ja yläasteella (Helsinki 1913) Tuhkanen esitteli näitä eurooppalaisia käytäntöjä. Hän painotti, että opetuksen tavoitteiden oli seurattava ja vastattava lapsen havaintomaailman kehitystä. Vapaan muisti- ja mielikuvapiirustuksen asema olisi tällöin keskeinen.

Sata vuotta myöhemmin nämä Toivon pedagogiset tavoitteet palaavat keskusteluun Tero Levon taidekasvatuksen opinnäytetutkielmassa Dialogi piirtämisestä T.G. Tuhkasen kanssa (Aalto-yliopisto 2014).

5. Tekijämiehiä

”Professori Sibeliuksen muotokuvan paljastustilaisuus eilen Hämeenlinnan lyseossa, jossa mestari on alkuopintonsa suorittanut, muodostui vaikuttavaksi juhlatilaisuudeksi. Paitsi nykyisiä lyseon opettajia ja oppilaita, oli tilaisuuteen saapunut runsaasti koulun entisiä oppilaita ja kaupunkilaisia. Juhlavieraitten joukossa nähtiin mm. kouluhallituksen ylijohtaja tri Mantere, Hämeen läänin maaherra Mattsson ym. Kun säveltäjämestari tyttärineen tuli juhlasaliin, kunnioitti yleisö häntä seisomaan nousten ja koulun orkesterin puolesta ojennettiin mestarille ja hänen tyttärelleen ruusuja.

... Muotokuvan paljastuksen jälkeen prof. Sibelius piti puheen, kohdistaen sanansa erikoisesti koulun orkesterille. ... Salin täyttävän juhlayleisön säveltäjämestarille kohottamien voimakkaiden eläköön huutojen tauottua esittivät orkesteri ja oppilaskuoro Ateenalaisten laulun. ... Lopuksi soitti orkesteri Finlandian ja Porilaisten marssin. Illalla oli professori Sibeliuksen kunniaksi juhlapäivälliset Aulangon ravintolassa.” [Uusi Suomi 25.5.1930]

Jean Sibeliuksesta Tuhkanen maalasi muotokuvat Helsingin Normaalilyseoon (kuvassa)
ja Hämeenlinnan normaalilyseoon.

Kun Toivo Tuhkanen jäi opettajan töistä eläkkeelle vuonna 1941, oli jatkuva kuluttava työ jo jättänyt mieheen jälkensä. Entinen korpien samoaja ja innokas metsästäjä oli menettänyt osan liikuntakyvystään. Kesäateljeeksi vuonna 1922 hankitun Hövelön ylläpitokustannukset vaativat edelleen jatkuvaa ateljeetyötä. Sotavuosina Hövelöön majoittuivat lasten perheet ja lähisuku sekä sota-alueilta paenneita perheitä. Tilan töitä tehtiin siis isommalla joukkueella. Tuttu taidekauppias organisoi teoksille myyntiä ympäri Suomen, mutta suhdanne oli laskeva, kunnes rauhan palattua alkoi jälleen nousta.

Talvimaisema 1927.

Kaivaten Toivo muisteli työyhteisöään Helsingissä. Se oli tarjonnut hyvähenkistä tukea sekä opetuksen arkeen että taiteen harjoittamiseen. Koulun ateljeetyöhuone oli tuonut mukavasti joustoa työpäivien rakenteluun. Helsingin Normaalilyseon sekä Helsingin yliopiston kokoelmiin tilattujen muotokuvien lisäksi tilauksia oli tullut opettajakollegoilta ja heidän ystäväpiiristään. Maalatuksi tuli kokonaisia perhekuntia, kuten Bonsdorffien (muistokirjoituksen mukaan n. 40 muotokuvaa) ja Bremerien suvut. Ruuhkavuosinaan Toivo arvosti myös koulun tukemia mahdollisuuksia ammattitaidon kehittämiseen ja ulkomaisten virikkeiden hankintaan työn ohessa. Nyt eläkkeellä oli pärjättävä omillaan.

Lisäksi Museovirasto viritteli vaatimuksia Hövelön pihapiirin jakamisesta julkiseen ja yksityiseen alueeseen, koska paikalla oli kulttuurihistoriallista arvoa myös sen menneiden asukkaiden, Elias Lönnrotin ja Eino Leinon, vuoksi. Vanhan, asuinkäytöstä jo poistuneen päärakennuksen museaalista peruskorjausta vaadittiin lehdistön kautta melko vahvoin äänenpainoin. Iäkäs taiteilijapariskunta ei näihin vaatimuksiin voinut suostua, mutta salli turistibussien vierailla pihapiirissä. Hövelön historiasta kertoessaan Martta-rouva esitteli myös Hövelön taidekokoelman.

Miljöömuotokuvissa taustat kertovat kuvattavistaan. (Galleria Academica, HY)

6. Kiesus Oulujärvellä

Viisi vuotta sotarintamilla on tuonut Kalevin suitsikäsiin ankaruutta, kun hän komentaa vikuroivan hevosen tummalle jäätielle. Kevättalvella 1947 Oulujärven ulappa on lumeton. Saarten kupeilla on railoja, joita lähestyttäessä jääreuna painuu ja hevonen säikkyy.

Reessä istuvat Kalevin mukana Martta ja Toivo. Heidän takanaan työreessä on rimakehikkoon kiinnitettynä keskeneräinen alttaritaulu, jota viedään sovitettavaksi Paltamon uuteen kirkkoon. Rantatörmällä Huotarin vanha isäntä tähystää ylösnousevan Kristuksen matkaa yli jäisen järvenselän. Vastarannalla kirkkoherra Merikallio on varannut joukon Kiehimän miehiä kantamaan taulun kirkkoon heti matkalaisten saavuttua.

Pian todetaan, että taulu on paikkaansa liian matala. Seinässä on 3,7 metriä korkea aukko, mutta taulu on vain kolme ja puolimetrinen. Taiteilijan mielestä kirkossa on poikettu alkuperäisestä mitoitussuunnitelmasta. Moni työvaihe onkin mietitty uusiksi, kun sotavuodet ovat keskeyttäneet rakennustyömaan pitkiksi ajoiksi. Toivo toteaa tilanneensa kehykset alkuperäisten mittojen mukaisina, ja näyttää nyt huolestuneelta ja huonotuuliselta maalitahrojen kirjavoimassa susiturkissaan.

Martta ratkaisee ongelman ehdottamalla, että taulun alaosaan lisättäisiin jokin Raamatun lause. Martan oivalluksesta kiitollinen seurue siirtyy pappilan kahvipöytään miettimään jatkotoimia. Kun Paltamon kirkko vihitään käyttöön seuraavana kesänä, alttaritaulun alaosassa on lisätty vaakapaneeli, jossa on sanat: ”Katso, minä tulen pian”.

*

Rauhan palattua julkisia tilauksia alkaa tulla säännöllisesti. Vuosina 1947–1955 Tuhkasella on  intensiivinen luomiskausi, kun hän maalaa alttaritaulut Paltamon, Kuhmon, Sukevan ja Ristijärven kirkkoihin sekä Uudenkylän seurakuntakotiin ja Mieslahden kansanopiston kappeliin. 

Kahdeksattakymmenettä ikävuottaan lähestyvä taiteilija tekee pitkää työpäivää, vaikka liikkuminen on käynyt vaikeaksi. Ajan toiveikas ilmapiiri muistuttaa häntä tunnelmista ennen ensimmäistä maailmansotaa, jolloin hän edellisen kerran enemmälti maalasi kirkkotaidetta. Teoksiinsa hän sulattelee edelleen kansallisia ja ulkomailta saamiaan vaikutteita.

Toivo pitää alttaritauluista. Niissä hän voi yhdistää 1900-luvun vaihteen ulkoilmamaalauksen ihanteita, ihmiskeskeisiä teemoja sekä kansallisen ikonografian ajankohtaista pohdiskelua. Ensimmäisissä, varsinkin luonnosvaiheisessa Tyrnävän kirkon alttaritaulussa, on kareliaanisia "virsukulttuurin" vaikutteita. Viimeisiin kuuluvassa Uudenkylän seurakuntakodin Tulkaa minun tyköni -alttaritaulussa Kristus kohtaa lapsia ja työläisiä Kajaani Oy:n paperitehtaan edustalla. 
— Tämä on onnellisen miehen osa! myhäilee Toivo pojalleen Kaleville, joka savottapäivän jälkeen vuolee uuden varren kirveeseen, ennen kuin ripustautuu ristinpuulle seuraavan Kristuksen kehomalliksi.
— Niinhän se on, isä. Onnellisen miehen osa, muistelee Kalevi tuohon todenneensa.
Samalla Kalevi tekee huolestuneena havaintoja perspektiivin vääristymistä. Niitä on vaikea välttää, kun matalassa sisätilassa voi teosta avata rullalta ja maalata vain osan kerrallaan.

Kajaanin kirkon alttaritaulu valmisteilla Hövelön seinustalla kesällä 1925. 

Pietarin mallina on paltaniemeläinen Kalle Karjalainen. Jeesuksen kasvomalliksi

tvalikoitui häämatkallaan Kainuuseen poikennut sukulaismies Georg Kristian Daniels.
Käyttämällä tunnistettavia malleja Tuhkanen sitoi työt paikalliseen sosiaalisen kudokseen,
mikä korosti evankeliumin sanoman läsnäolevuutta ja läheisyyden teologiaa.
    

7. Kohtaaminen

Pieni talvimaisema on valmis. Toivo jättää taulun vielä telineelle ja käy sohvalle lepäämään arvioidakseen maiseman valoja. Taulun vieritse piirongin peili näyttää, miten Martta ja miniät Saara ja Eeva siirtelevät kalusteita viereisessä huoneessa. Taiteilijan 80-vuotispäivät lähestyvät. Niitä suunnitellaan hyvissä ajoin. Se olisi suuri juhla Hövelössä.

Uni vie Toivon muistoihin Hämeenlinnan juna-asemalla odottaneesta isästä keväällä 1902, kun hän palasi Helsingistä tutkintotodistus matkalaukussaan. Juho Heikki kertoi tehneensä saman matkan kävellen. 

Toivon isän oli tuonut Kainuusta Hämeeseen pakkosiirtolaisuus, joka seurasi 1860-luvun hallavuosia. Kesän 1866 sadon pilasi halla, ja seuraavana talvena Kainuu peittyi kahden metrin kinoksiin. Jäät lähtivät järvistä vasta juhannuksen jälkeen ja heinäkuussa halla vei viljan oraat. Ihmisiltä loppui leipä ja tuhannet pohjoissuomalaiset joutuivat perimmäisen valinnan eteen: lähde etelään tai kuole kotona nälkään!

Juho Heikki Tuhkanen käveli Kainuusta Viipurin kautta Helsinkiin. Suomen Lähetysseuran koulun käytyään hän siirtyi Jyväskylän seminaariin auskultoimaan opettajaksi. Keuhkovamma esti suunnitelmissa olleen lähetyssaarnaajan uran Ambomaalla, mutta haasteita löytyi lähempää. Vuonna 1889 perustamansa Hämeenlinnan kiertokouluopettajaseminaarin johtajana hän koulutti satoja maakuntakoulujen opettajia ja kirjoitti 23 oppikirjaa, julkaisi kahta aikakauslehteä sekä sepitti näytelmiä ja runoja.

Isällä ja pojalla oli aina pientä sanailua toistensa tekemisistä. Kun Toivo ei isänsä tavoin innostunut koulukirjoista vaan suuntautui kuvataiteisiin, vei Juholta vuosia aikaa hyväksyä tämä uravalinta. Kansansivistystyö tuntui jotenkin laajemmalta tehtävältä kuin taide. Vanhempi veli Usko opiskeli jo teologiaa. Jälkikäteen isä ja poika havaisivat, että vähintään kompromissiin he päätyivät. Kummankin polku opettajana kesti vuosikymmenet.

Mutta Toivo oli jo 12 vuoden iässä tiennyt ryhtyvänsä taidemaalariksi. Äidin muotokuva, jonka hän maalasi ennen taideopinnoista valmistumista, herätti huomiota kypsällä värin ja muodon hallinnallaan. Tullessaan Hämeenlinnasta lomille Tuuloksen Karhunpäähän Toivo toisteli oppikoulun vievän liiaksi aikaa taiteelta. Myöhemmässä kirjeessä pohjalleen J. H. Tuhkanen arvioi tämän jännitteen merkitystä:

”Kun muistan, miten poikavuosinasi nuotion ääressä, mielestäsi onnistumattomaan maalaukseen tyytymättömänä, kyynelsilmin lausuit: ”Voi, että minun parhaat taipumukseni menevät koulua käydessäni hukkaan”, niin en kadu, että silloin jätin tulevaisuutesi oman valintasi varaan. Olen vakuuttunut siitä, että vaatimuksillani koulutyösi jatkamiseksi olisin sinua enemmän vahingoittanut kuin hyödyttänyt, sillä pakkotoimet eivät sinun luonteellesi olisi soveltuneet.”

***

Martta tulee peräkamariin herättämään Toivoa päivälliselle, sipaisee poskea. Huomaa hengityksen katkonaiseksi. Seuraavina tunteina taloon laskeutuu suru. 

T.G.T-nen, Jumalansilmä.

______________

Joitakin tekstejä tämän tarinan päähenkilöistä:

Lauri Lounela: Eräs itämaisten kielten tuntija Kainuun mailla. Piirteitä rovasti Fredrik Rechardtista. Radioesitelmä 28.10.1945. Erillispainos. Kajaanin kirjapaino Oy 1945.

Kun saan pisaran todellisuutta… - Taiteilija Tuhkanen kertoo. Kainuun Sanomat 31.8.1955, s. 6

Taiteilija Toivo Tuhkasen viimeinen matka sunnuntaina. Kajaani 16.04.1957 NO 89, s. 2

Urpo Syrjä: J. H. Tuhkanen ja hänen seminaarinsa. Forssan kirjapaino 1973. ISBN 951-99024-7-3

Eemeli Mäkelä: Tuhkasen seminaari. Hämeenlinnan kiertokouluopettajaseminaarin opetussuunnitelma ja opiskelijat 1890–1905. Kandidaatin tutkielma. Tampereen yliopisto 2020.

Antti Mäkinen: Luonnollista ja kaunista. Taiteilija T. G. Tuhkanen 1877-1957. Kainuun Museo. Kalevaprint Oulu 2007. ISBN 951-800-313-0

Totti Tuhkanen: Keväthangilta lentoon. Kuvia Kalevi Tuhkasen taiteilijavuosilta. Painosalama Oy Turku 1998. ISBN 952-91-0367-0

Tero Levo: Dialogi piirtämisestä – T.G. Tuhkasen kanssa. Taidekasvatuksen kandidaatin tutkielma. Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu /ARTS. Aalto-yliopisto 2014.

Toivo G. Tuhkanen: Piirustuksen opetuksesta. Helsinki 1909.

Toivo G. Tuhkanen: Piirustusopetuksen järjestämisestä maamme alkeisoppilaitoksissa. Helsinki 1914.

Tarinan kuvat ovat kirjoittajan perhearkistosta.